Tätä päivää oli vaikea kuvitella etukäteen.
Ensimmäinen lapseni istuu kuvaamataidon pääsykokeessa. Aamu alkoi toisen lapsen koulupalaverilla ja lataus siitä alkaa vasta purkautumaan.
Äitinä hirvittää, että mitä jos. Mikä kolaus se onkaan, jos sisään ei pääse. Omakin sydän pomppii kurkussa. Likkaa jännitti niin paljon että meinasi kääntyä ovelta pois. Muistan kuinka itse itkin, kun en päässyt sinne minne halusin. Muistan sen vieläkin, joskin ymmärrän jo että kaikella on tarkoituksensa. En olisi esimerkiksi täällä koululla odottamassa, koska pääsykoe loppuu jos olisin käynyt toisen yläasteen.
Ihmisenä ajattelen sen olevan osa elämää, ilot, surut ja pettymykset.
Lapselle sanoin että hyvin se menee, olet taitava. Kehuin kuinka taitava hän on kuvaamataidossa.
Kun tarkastelee tätä kaikkea äitinä, ihmisenä ja tulevana ammattilaisena, on hirveän vaikea suhtautua teinin kipuiluihin "oikein". Tuntuu että juuri väärään aikaan reagoin vääränä henkilönä.
Mutta kun tajusin ottaa aamun palaveriin tulevan ammattilaisen roolin enkä äidin roolia, ei tarvinnut lähteä itkien palaverista pois. Hämmennyin ainoastaan siitä, että se kaikki mitä meille on opetettu erilaisten erityislasten kohtaamisesta, ohjauksesta ja apukeinoista ei olekaan käytössä.
Teki mieli huutaa että mitä helvettiä! Miksi kuvallista tukea ei ole käytössä, miksi tarkkaavuuden ja keskittymisen tueksi ei ole otettu muuta apukeinoa kuin kiinnipito tai koulupäivän keskeyttäminen. Tai mitä jos ihan oikeasti olisi vanhempia informoitu asioista niiden oikeilla nimillä, eikä "no vähän hankalaa"- teesein.
Miten asiat menevät toistuvasti siihen pisteeseen, että lapsen kontrolli pettää?
Opettajat on kovilla, varmasti. Mutta niin on vanhemmatkin, vielä kovemmilla kun pitää miettiä yötä myöden tekeeköhän koulu taas lasun kivien heittelystä tai jostain muusta. En edes enää pelkää niitä soittoja, että "no tänään oli ihan hyvä päivä, mutta..". Pelkään sitä että ainoa ratkaisu kaikkeen on lastensuojeluilmoitus.
Sitä on oppinut, että jos koulusta ei soiteta on päivä oikeasti mennyt hyvin. Ja jos soitetaan, koulupäivä keskeytetään tai kerrotaan kuinka taas on heitetty kiviä. Muutamana kertana olen tietoisesti jättänyt vastaamatta ja soittanut hetken päästä takaisin.
Mietin omia vanhempiani, kuinka he ovat istuneet milloin missäkin selvittelemässä kiusaamista, lintsaamista. Tai hakeneet ekojen kännien jälkeen sairaalasta. Miltä heistä on tuntunut? Keneltä he sai apua ja tukea?
Onnea on osaavat lastensuojelun työntekijät, jotka ei ota ilmoitusta edes vastaan kivien heittelystä tai siitä, että lapsi "käyttäytyy aggressiivisesti". Puhutaan kuitenkin erityislapsesta, jonka kaikki haasteet ja ongelmat on koululla tiedossa.
Samalla tuli kamala tuska, miten toisen kanssa on selvitty ja toisen kanssa vedetään ojanpohjia myöden. Entä miten kaksi pienintä? Mitä heidän tulevaisuus tuo tullessaan?
Vanhemmuus on vaikeaa. Kestävyysurheilua joka vaatii rautaiset hermot. Tunnetusti jäin ilman niitä, mutta näillä mennään.
---------------------------------------------------------------------------
Likka sanasta muutama sana : äitini puhuu siskostaan likkana. Ja tätini kutsui minua usein likaksi kun olin pieni. Ja nyt mä kutsun tyttöäni likaksi. Koska tytöttely on kuulemma inhottavaa.
